Elämä ei ole maratoni - PAITSI jos olet autismikirjolla!

Nuoruudessa ajattelin, että kun minusta tulee tarpeeksi aikuinen, iän tuoma viisaus ja elämänkokemukset auttaisivat minua yhteiskuntaan kiinni ja helposti löytäisin sen oman juttuni ja polkuni myös työelämässä, sekä henkisesti oman pääni sisällä (elämänsisältöä laajemmin).

Tuntui, että kaikilla muilla tämä henkinen kasvu sekä -pääoma ja aikuisuuden elämänura noudattivat aina tätä samaa kaava, joten miksipä ei minullakin?

kaikki mikä esimerkiksi 18-vuotiaana oli todella epäselvää - ei varmasti enää +40-vuotiaana voi olla epäselvää, ajattelin...

koska silloin keski-iässä viimeistään on tajunnut elämänmenon kaikki pelisäännöt sekä pienetkin vivahteet.

Nuoruuteen kuuluu itsensä etsiminen ja elämän poluilla harhailu ja haparointi - erehtyminen ja oivaltaminen sekä näistä syntyvät seikkailut.

Mutta mitäs nyt?

42-vuotiaana harhailen edelleen..

Seikkailen jossakin todella hektisessä ja sekavassa Super Mario Bros pelissä mukana, välillä hyppään osuen siihen lipputankoon, välillä en - ohi menee ja taas sama taso alkaa alusta!

En harhaile johtuen siitä ettenkö itse tietäisi kuka minä olen, vaan siksi että yhteiskunta ei tunnut ymmärtävän ja haluavan ymmärtää vieläkään kuka minä olen, mitä minä tarvitsen ja mitä en tarvitse.

Olen keski-ikäinen autismikirjolla oleva nainen, perheenäiti ja no, luultavasti siis tarpeeksi aikuinen, mitä se nyt lopulta sitten ikinä tarkoittaakaan?

Sain 36-vuotiaana autismikirjo sekä ADHD diagnoosit, jonka jälkeen jouduin järjestelemään pääni sisällä uudestaan koko järkeni, aivoni, jopa osin muistoni, jo elämäni eletyt palaset uusin oikeisiin aukkoihin, jotta sain kuluneesta mielen palapelistä ensi kertaa kokonaisen ja ehjän.

Tai no, niin ehjän kuin siitä enää voi saada.

Pari palaa tulee aina puuttumaan, ne on ajan saatossa stressi syönyt käyttökelvottomiksi - mutta tämä suotakoon.

Yhteiskunnassa on kasa kirjoittamattomia sosiaalisia sääntöjä, joiden viidakossa en ole edelleenkään tarpeeksi oppinut tarpomaan, aina joku oksa lävähtää keskelle kasvoja, välillä oikealta, välillä vasemmalta.

Selvä oletus on, että toki aikuinen ihminen osaa esimerkiksi pysyä hektisessä yhteiskunnan eri muutoksissa mukana ja olla sosiaalisesti huomaamaton = ui kuin kala vedessä kahvipöytäkeskusteluissa tai vaikkapa vanhempainilloissa.

Hups! minä upposin, en pysynyt pinnalla, outolinnut eivät ui!

Elämä ei ole maratoni, nopein haudalle juossut ei ole voittaja eikä se, joka on kerännyt lasivitriiniinsä läjän mitaleja, kunnianosoituksia sekä työntäyteisen aukottoman huippu CV:n.

Mielestäni pitäisi riittää se, että saa kävellä myös hitaasti vaikka koko elämän - istua alas, oivaltaa ja olla, olla se joka oikeasti on, eikä mitään mitä muut vaativat.

Se riittäisi jos saisin kehua itseäni vahvuuksieni kautta, ilman että aloitetaan etsimään kymmentä eri ratkaisua heikkouksieni poistamiseen tai kuntouttamiseen.

Jos elämä ei siis ole maratoni - miksi sitten tuntuu siltä, että minun elämäni on aina yhtä kujan juoksua, ei aikaa vastaan - vaan yhteiskunnan vaatimukset pitää yrittää ottaa kiinni joka päivä uudestaan ja uudestaan?

taiteilija Inkeri Routakorpi / 

Elina Viljanen (Neurovähemmistön Aktivistit ry:n taidevastaava)